maanantai 29. kesäkuuta 2020

Oma on aina oma.

Koirakuume vie kyllä mukanaan. Varmaan se on verrattavissa vauvakuumeeseen? Kun se iskee, niin ei siinä auta oikein mikään. Itselle tahtoo tulla näitä "kuumeita" säännöllisesti, aina ei suinkaan vauvakuume tai koirakuume. Ennen Juhania meille tuli koira, toinen koira tuli ennen Helenaa. Ennen Iidan syntymää meille tuli kissa. Ennen Katariinan syntymää meille tuli kilpikonna. Ennen Lempin syntymää hommasin meille kanoja. Koiria on aina tullut muutenkin välillä vaihtelevasti. 

Nyt Helenalle iski armoton koirakuume. Tai on se jo jonkin aikaa ollut, mutta on tyytynyt vuosia hamstereihin. Mutta nyt ei auttanut mikään. Itkua on tihrustettu ja koiraa vinguttu. Valttikorttina on käytetty "Juhanikin sai". 

Pitkään pähkäiltiin annetaanko lupa omalle koiralle, meillä kun jo kolme koiraa on. Mietin eniten jääkö vielä aikuisena pian kaivelemaan, jos ei saa omaa koiraa, ja toinen on saanut. Kuitenkin haluan jokaista lasta kohdella suurinpiirtein samalla tavalla, samat oikeudet ja velvollisuudet, toki jokaisen persoona yms asiat huomioiden. En halua lasten koskaan olevan katkera tai kateellinen toiselle sellaisen asian vuoksi, johon olen voinut suuresti vaikuttaa. Lupa koiraan on sellainen. 

Koiran ottamista perustelen mm. sillä, että Juhani on aikoinaan saanut omansa ja koiran hyvin hoitanut. Tokikaan ei yksin, mutta perheenjäsenestä huolehtii kaikki. Helena on todella vastuullinen ja tunnollinen. Ymmärtää sitoutumisen tai ainakin siinämäärin kun tuonikäiseltä voi odottaa, tuskin osaa kuitenkaan ajatella 10 vuotta eteenpäin realistisesti. Koira motivoi liikkumaan. On seuraksi ja iloksi (toki myös koettelee hermoja ja aiheuttaa huolta ja surua). 

Juhani on tosiaan aikoinaan saanut oman karvakamunsa 10-vuotiaan. Silloin oli Juhani jo vuosia omaa koiraa hingunnut ja kinunnut. Heitin, että itse pitää koira ostaa, mutta ihan sekarotuistenkin hinnat oli jo silloin hirveitä. Lopulta hellyin yhteisomistajuuteen ja maksoin puolet. Etupää on kuulemma minun. 

Lila on eniten Juhanin koira, vaikka toki kaikkien kaveri onkin. Ihan tarkoituksella Juhani eniten alkuun Lilaa hoiti ja ruokki, jotta leimautuisi häneen eniten. Ja kyllä se omistajansa tunnistaakin. Voi sitä riemua, kun Juhani tulee kotiin. Usein mietin onko Lilalla sisäinen kello, joka ilmoittaa milloin linja-auton pitäisi tulla, kun osaa odotella usein oikeaan aikaan. 

Yksi pohdintaa aiheuttanut asia koiran ottamisessa oli myös Lilan suhtautuminen asiaan. Kuinkahan Lilleri ottaa uuden koiran vastaan? Lila kun on saanut olla prinsessana meillä, koska metsästyskoirat ovat ulkona pääasiassa. 

Lupa Helenan koiran ostoon myönnettiin, jälleen lupasin maksa puolet (koska Juhanillekin näin tein).  Mietittiin millaista koiraa lähdetään etsimään ja olin yhteydessä kenneleihin. Koiraa joutuisi odottamaan jopa vuosia. Suunnitelma B. Muut kivat rodut. Käytiin läpi syntyneitä pentuja, syntymässä olevia, niiltä osin kuin oli tietoa. Kaikki varattu. Suunnitelma C. Apula ja Tori. Sitä mukaan, kun koiranpentuja ilmoitettiin myyntiin ne meni. 

Viestiä laitoin tai soitin varmaan sadalle kennelille/myyjälle, mutta ei mistään koiranpentua. Aina Helena jännityksellä odotti, joko nyt saisi pennun ja kohta pettymyksen itku pääsi. Tai, no 1000 euroa ja enemmän maksavia sekarotuisia tai paperittomia olisi kyllä ollut muutamia, niitä en edes harkinnut. En todellakaan ole valmis maksamaan niin paljoa sekarotuisista. 

Vihdoin kuultiin monen mutkan ja mummun kautta pentueesta, jota ei vielä oltu ilmoitettu myyntiin. Rodut, nämä siis sekarotuisia, ja vanhemmat kuulostivat kivoilta. Helenalle oli toiveissa helposti koulutettava, omistajaan / perheeseen kiintyvä, kiltti ja korkeintaan keskikokoinen koira. Ei riistaviettistä koiraa tai mitään laumanvartijamixejä. No, keskikokoista isompi tästä saattaa tulla, mutta koulutettavuus pitäisi olla hyvä. Jospa se kompensoisi kokoa. Koskaanhan ei toki voi olla varma, kun puhutaan koirista ja sekarotuisista. 


Koirafoorumeilla  pelätään paljon tätä, kun koirat menevät nyt jopa liian hyvin kaupaksi. Koronan takia moni kotoilee enemmän ja ottaa koiran , mutta kun arki palautuu kunnolla, se koira on edelleen. Pelätään, että kohta on myyntipalstat täynnä teini-ikäisiä koiria. Toivottavasti näin ei käy!

Suunnitelmaa D en joutunut ottamaan käyttöön, se olisi ollut pentujen teettäminen Lilalla. Joskin se ajatus kyllä innostaisi kovasti! Olishan se ihanaa, kasa pieniä koiria (ja kamalsti lisää työtä!).

Saapa nähdä, mitä Lila tykkää, kun pentu tulee taloon. Jännittää! 

Mutta nyt meille on kuitenkin tulossa uusi koira! 

-Kirsi 

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Toisinaan samat säännöt koskee lapsia ja koiria!

Meillä yksi ehdoton sääntö pihalla ollessa on, että tielle ei mennä ilman lupaa. Siitä ei neuvotella.

Vasta luin keskustelua, jossa eräs äiti tuskaili, kuinka lapsi aina vaan karkaa pihalta tielle. Kuinka positiivinen kehoitus pihalle takaisin tulemiseen ei tahdo auttaa. Jos se toimii, nii lasta kehutaan. Jos lapsi ei useasta kehoituksesta huolimatta tule, hän hakee lapsen kantamalla pois. Ja siitähän lapsi toki suuttuu.

Tässä näen ongelmaksi sen, että lapsi tietää jo tekevänsä väärin, menee silti tielle ja saa kiitosta ja ylistystä, kun tulee pois. Ei ymmärrä, miksi yhtäkkiä hänet haetaan pois kiukusta kihisten, ja suuttuu. 

Minulle helpointa on se, että asiasta tehdään heti kerralle ehdottomasti kielletty. Minä vedän pihalle viivan, ja jos sen ylittää, niin sisälle joutuu. Tai jos pyöräilee pihalla ja menee pyörällä viivan yli, niin pyörä lähtee pois. Todella simppeliä. 

Muutaman kerran tekstiä lukiessa nielaisin ja mietin, että ihan tosissaanko jotkut eivät tällaisissakaan tilanteissa KOMENNA lasta pois tieltä. Ei vaikka on pieni, muutaman vuoden ikäinen, lapsi ja tiellä. Vaarallista!

Itse kyllä komennan heti ja haen pois, jos ei komennukseta tule. Kerron, miksi tielle ei saa mennä ja mitä tapahtuu, jos vielä menee. Jos saman tekee uudelleen, niin sitten menee/mennään sisälle. Seuraavalla ulkoilukerralla teen ennakkoon selväksi, että tielle ei mennä.
Turvallisuudesta ei tingitä!

Tämä raja on iskostunut, niin hyvin tytöille, että kysyvät AINA luvan, jos haluavat lähteä vaikka keppihevosilla tielle ja siitä omaan metsään. 

Nauran aina, että koiralla on sama sääntö. Jos menee tielle joutuu sisälle. 

Mites teillä? 

-Kirsi/Lapsellista arkea 

perjantai 19. kesäkuuta 2020

Lumipalloheisini on täys vitsi!

Pieni kevennys Juhannukseen... Lumipalloheisini on vitsi! Muilla pensaat ovat upeita ja tuuheita sekä kukkapallot isoja. Meillä se on kaikkea muuta. 

Saa nauraa! Liekö kenelläkään muulla näin naurettavan pieniä lumipalloja? 

Ei todellakaan minun pihalla kasvit kasva kunnolla. Lumipalloheisin pallot ovat kolikon kokoisia, harvassa niitäkin. Lehdet ovat kippuraisia ja rumia. 

Aikoinaan sain pensaantaimia puolison vaarilta ja ohjeeksi istuttaa varjoisaan paikkaan. Ei kuulemma tule sitten kirvoja ja kukkiikin paremmin. Tein työtä käskettyä. Vaari vielä neuvoi meidän pihalta parhaat paikat. 

Tosiaan.. Sain useamman taimen. Yhden söi jänis, toinen meni pilalle, kun talon katolta lensi jäät päälle ja tämä kolmas kituuttaa sitkeästi vielä hetken. Syksyä tämä ei näe enää! 

Ei lienee vaikea arvata kumpi kukka on meiltä.. 

Pensas on muutenkin järkyttävän ruma. Muutama oksankarahka suuntaan ja toiseen. Kauan olen suunnitellut tuon hävittämistä ja nyt sen kyllä todellakin teen!

Sen lisäksi, että pensas on ruma, se on täynnä kirvoja. Epäilen koko kylän kirvojen kerääntyneen meidän lumipalloheisiin.

Tykkäisin kyllä lumipalloheisistä, ne on kaikilla muilla äärettömän kauniita.

Ehkä vielä joskus ostan uusia taimia ja varmaan pitäisi erilaiseen paikkaan laittaa kasvamaan?

Ootko ennen nähnyt yhtä pieniä lumipalloheisin palloja? 

-Kirsi 

torstai 18. kesäkuuta 2020

Vihreän peukalon puute


Etenkin keväällä tuskailen vihreän peukaloni puutetta. Tykkään kasveista kyllä ja mielellään möyrin murassa, mutta se kasvien hengissä pysyminen tahtoo olla niin ja näin. 

Sisälläkään ei tahdo kasvit hengissä pysyä. Orkideastakin ensin kuivui varret, sen jälkeen lehdet mätäni(?) irti. No, kitui se kuitenkin vuoden meillä, ennen kompostiin päätymistä. 

Oikeastaan meillä kasvaa pihalla parhaiten rikkaruohot, edes nurmikko ei taho kasvaa kunnolla. Maahumala rehottaa villinä pitkin pihaa ja kukkapenkeissä joku tuntematon kukka valtaa alaa. Ja vadelmat. Niitä kasvaa kaikkialla. Varsinkin keltainenvadelma yrittää vallata nurmikkoalaa ja käyn jatkuvaa taistelua sen kanssa. 

Yksi kukka, joka on vuosia menestynyt meillä on pioni. Eikä ihan mikä tahansa vaan Kuolanpioni (Paeonia anomalia). Kestävä ja vankkarakenteinen pioni, jota on jo 1800-luvun lopulla ollut Suomessa. Nykyisin kuulemma aika harvinainen  vanhoissa pihoissa esiintyvä luonnonperenna, joskin mielenkiinto Kuolanpionia kohtaan on lisääntynyt. Lisää tietoa Kuolanpionista löytyy mm. täältä.

Ainoa vika kukassa on se, että joinan vuosia kukinta on ohi todella nopeasti. Ihan päivässä tai parissa alkaa terälehdet jo tippua. Kukka ei tokikaan ole niin näyttävä, mitä monissa muissa pioneissa. Mutta sitkeä kasvi, kun pysyy jopa meillä hengissä! 

Jos vaatimaton ja sitkeä perenna kiinnostaa, niin tässä on yksi. Lehdet näissä on upeat. Ei ole ronkeli (näköjään) kasvualustan suhteen, ei haittaa pakkanen tai mikään. Ja kun ottaa huomioon, että olen onnistunut tappamaan mm. Lupiinit, joita kasvaa kaikkialla, on tämä ilmeisen sitkeä lajike. Katsotaan kuinka mun uudet pionit pärjää meillä. 

Lempin kanssa kerättiin pionit maljakkoon meitä ilahduttamaan. Lempi on ollut kuumeessa nyt useamman päivän. Inhottava näillä helteillä, kun on kuumetta. 

Hyvää Juhannusta!

-Kirsi 

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Vesi on vaarallinen...

Nyt on kelit olleet kohdillaan. On ollut lämpöä ja auringon paistetta, tätä talvella kaipasinkin! Ihanaa!

Tytöt ovat polskineet omalla pihalla altaassa useita kertoja päivässä. Luonnonvesiin ei ole vielä lähdetty omalla porukalla käymään. Olen laiska lähtemään uimaan, kun en todellakaan tykkää uimisesta. Veden pitäisi olla suorastaan kuumaa, että vihtisin uida. 


Allas pitää vielä kyllä laittaa uudelleen, jäi pohjasta liian ryttyyn. Roskaa kulkeutuu ihan hirveästi altaaseen. Mutta mukavaa tytöillä tuntuu olevan. En ole jaksanut nipottaa roskan kulkeutumisesta.. 

Olen hirveän tarkka uimisen suhteen. Iida ja Katariina eivät saa olla kahdestaan altaassa, ei edes täytön aikana, jolloin oli vettä ihan vähän. Nyt lämpiminä päivinä olenkin viettänyt paljon aikaa altaan äärellä perään katsomassa. 

Olen sitä mieltä, että koskaan ei voi olla liian varovainen uimisen suhteen!

 Luonnonvesissäkin olen kamalan tarkka. Jatkuvasti komentelen uimaan rannan suuntaisesti, ei saa mennä liian kauas, jalkojen pitää ylettää pohjaan jne. Samalla kun vahdin omia lapsia, niin koitan vielä katsoa muidenkin lasten perään. Laskea, että on kokoajan oikea määrä päitä pinnalla. 

Äitini on supersankari! 

Äitini olikin yhtenä päivänä pelastanut yhden uimataidottoman pikkulapsen. Lapsi oli liian syvällä ja uima-apu karannut. Jotenkin onnistui pinnalla pysyä hetken, että äitini pääsi auttamaan. Muutaman sekunnin päästä olisi jo todennäköisesti uponnut, kun enää hiukan sai kasvoja pinnalla pidettyä. 

Vettä oli niin syvästi, että aikuisen jalatkaan eivät ylettäneet pohjaan. Oma vanhempi oli kaukana rannalla. Onneksi äitini sen verran osaa uida, että sai hysteerisen lapsen napattua kiinni ja pääsi vielä hänen kanssaan uimaan, vaikka lapsi oli vaikeuttanut uintia ihan valtavasti. Hyvä, ettei upottanut molempia.

Lapsen onni oli, että äitini sattui olemaan uimassa ja sopivan lähellä. 

Jos lapsi olisi uponnut, ei äitini ehkä olisi saanut häntä pelastettua. Sukeltaminen sameassa vedessä on vaikeaa, etenkin kun ei ole tottunut sukeltelija. 

Koskaan ei saisi päästää uimataidontonta kauas. Pienen lapsen paikka on aina rantavedessä, ellei aikuinen ole mukana uimassa vieressä. Ei saisi luottaa uima-apuihin! 

Toinen kauhistuttava asia on, kun ihan pienet taaperotkin ovat yksikseen rantavedessä. Vanhemmat kännykällä tai kuvaavat jostain kaukaa.. Ei, ei, ei!! Se vahinko voi tapahtua hetkessä. Itseasiassa kännykät pitäisi jättää rantakassiin tai johonkin isompiakin vahdittaessa. 


Olkaa varovaisia vedessä! 

-Kirsi /Lapsellista arkea 

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Haluaisitko syödä vai Tulkaa syömään?

Edelleen Keijo Tahkokallion kirjan Kotipesän lämpöä etsimässä - kirjan innoittamana tämäkin teksti syntyi. 

Monesti minua ärsyttää se, että vanhemmat kyselee lapselta kaiken. Kaiken. "Lähdetäänkö kotiin?" "Haluatko mennä nukkumaan?" "Söisitkö ruokasi?" "Harjaisitko hampaasi?" "Tekisitkö läksysi?" 
 "Haluatko syödä hedelmiä tällä viikolla?" "Ostetaanko vaaleaa vai tummaa leipää?" "Ostetaanko pihvejä, makaronia, jogurttia...? " 

Jokainen kärryyn päätyvä ostos varmistetaan lapselta... 

Toisinaan kaupassa tekisi mieli tarttua hihasta ja kysyä, että kumpi teistä se aikuinen on? Ihan oikeastikko sinä käyt viikon ruokalistan ja ostokset läpi lapsen kanssa? Hänkö teillä päättää, mitä syödään? 

Samaan aikaan jossain pohditaan, miksi lapsi ei osaa ottaa ohjeita vastaan. Tai miksi hän olettaa, että hänen pitää päättää kaikki? Ja suuttuu, kun ei saa päättää kaikkea. Määrätä kaikkea. 

Meidän kauppareissuilla lapset saavat osallistua ostosten tekemiseen tiettyjen rajojen mukaan. Saatan pyytää jotain hakemaan jotain jogurttia, jolloin saa itse valita, mitä ostetaan. Tai pyydän hakemaan ruisleipää ja sämpylöitä, jolloin saavat valita mitä merkkiä ottavat. Usein kyllä kysyvät, mitä merkkiä tai lajia pitää tuoda. Joskus lapset ehdottavat jotain ostettavaksi ja saatan suostuakkin.. Mutta minä päätän kuitenkin loppujen lopuksi, mitä ostetaan. 

On toki joskus ihana antaa vähän löysääkin, pientä erikoishuomiota kauppakaverille tai muuten vain piristystä arkeen, pientä hemmottelua. Okei, ostetaan nyt ne suklaapatukat! Joo, saat ottaa nyt just sitä jogurttia sen ison purkin, mistä SINÄ tykkäät, ota myös sitäkin mitä kaikki syövät. 

Syyllistynkö nyt hemmottelevaan kasvatukseen tällä? 

Todella usein meillä lasten toiveita kuunnellaan ruokien suhteen kuitenkin. Lapset esittävät toiveita, mitä haluavat syödä ja niitä koitan huomioda välillä. On turhauttavaa laittaa ruokaa, joka jää syömättä. 

***

En voi sietää, jos pakotetaan syömään. Maistaa olisi hyvä, mutta pakko ei ole syödä. Ei aikuisetkaan tykkää kaikesta tai suostu syömään kaikkea, miksi lapsen pitäisi?  Tokikin moni lapsi kokeilee rajoja syömisen kanssa, testaa miten ne rajat pitää ruokapöydässä. 

Meillä ei kysytä haluatko syödä, meillä sanotaan syömään tai ruoka on valmista, tulkaa syömään. 

Meillä minun yksi suosikki, maksalaatikko, on tyttöjen mielestä kamalan pahaa. Toisinaan maistavat, toisinaan ei. Enkä pakota! Jos meillä on ruokana perunamuusia ja maksalaatikkoa, niin teen  suosiolla tytöille jotain muuta maksalaatikon tilalta. En tiedä onko tämä jonkun psykologin tms. mielestä nyt kamala virhe, mutta kun eivät tykkää, niin eivät tykkää. Eivät kaikki meillä tykkää perunamuusistakaan, mutta  sitä sentäs syövät. Hernekeitosta on kaikki oppineet tykkäämään jo. 

Meillä todellakin on nirsoa väkeä, harvassa on ne ruuat, joista kaikki tykkäävät kunnolla. Meillä ruokailun sääntönä on useimmiten maistaa ainakin ja näin opetella syömään uusia tai niitä "pahoja" ruokia. Jos ruoka ei maistu, niin sitten syödään leipää. Kuitenkin seuraavaan ruokailuun olisi suotavaa pärjätä. 


Kuinka sitte erottaa rajojen testaaminen ja oikeasti paha ruoka?
 Jostain lapsesta huomaa eleistä ja ilmeistä, että nyt kokeillaan.. Tahallaan nauvutaan, että on pahaa ruokaa. En syö. Aina samaa pahaa ruokaa.. 

 Toisesta taas näkee, että tämä ruoka on oikeasti pahaa, ihan meinaa oksennus jopa tulla, kun maistaa. Jos lapsi syö normaalisti hyvin, ja yhtäkkiä joku ruoka on pahaa, niin miksi sitä ei voisi uskoa? Hän nyt vain ei tykkää tästä.
Lempi, joka yleensä syö äärettömän hyvin, ei syö lasagnea. Maistaa, mutta ei suostu syömään enempää. En pakota syömään. Tarjoan, mutta kun ei kelpaa, niin ei kelpaa. 

 Mutta kun ruoka, jota on aiemmin syönyt hyvin onkin muuttunut niin kamalan pahaksi,  voisi ajatella, että nyt kokeillaan tarkoituksella saako ruuan jättää syömättä.. Monesti lapsilla "pahaa ruokaa" tarttuu. Kun yksi saakin jättää syömättä, toinenkin kokeilee saako jättää. 

Jos paha ruoka korvataan sitten jollain herkulla, niin sehän on suorastaan lahja lapselle. Jos saa pullan perunoiden tilalta, niin seuraava ruokakin on helposti pahaa. Ja seuraava. 

***

Minua itseä tympäsee ihan valtavasti se peli, jota aikuiset (jopa kasvattajat päiväkodeissa) käyvät lasten kanssa usein ruuasta. Jos et syö ruokaa, niin olet nälissään seuraavaan ruokaa. Et saa xylitol - pastilleja, jos et syö lautasta tyhjäksi, puolikkaasta lautasesta saat vain yhden pastillin. Leipää ei saa, jos ei ole syönyt ruokaa määrää X, ja toisen leivät vasta, kun koko lautanen on tyhjä. Tai koetaan lapsen syövän liikaa, jolloin hän on aina nälkäinen. Kyllä yksi lautasellinen riittää, kyllä yksi leipä riittää. 
 
Joskus mietin tehdäänkö tulevaisuuden syömishäiriöisiä näillä toimilla.. 

Oma lapseni kerran eskarista tullessaan lähes itki, kun oli vatsa niin kipeänä. Siellä oltiin painostettu syömään valtavat annokset. 
Olen aina painottanut lapsille, että ei ole pakko syödä hoidossa/ eskarissa/ koulussa, jos ei saata. Kunhan syö vaikka leipää siten, että jaksaa.

-Kirsi /Lapsellista arkea

Kesäisiä kuvia lisää. Amppelimansikka on ihana ja satoisa. Upean näköinen myös rönsyineen. 

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Vaatteiden valinnan vaikeus, herkkää lasta saumatkin voi jopa haitata.

Kerran kävin keskustelua aiheesta vaatteiden valinta erään lastentarhanopettajan kanssa. Hänen mielestään lasta kuormitetaan liikaa, jos lapsi saa itse valita vaatteensa. On kuulemma kohtuutonta, jos lapsi saa tai joutuu valitsemaan ottaako hän pinkit vai siniset suosikki housunsa. Tämä kuulemma kuormittaa lasta ihan äärettömän paljon aiheutten ties mitä ongelmaa kaikessa mahdollisessa, hänen mukaansa. 

Meillä Katariina on saanut valita itse vaatteensa heti kun oppi ilmaisemaan mielipiteensä. Hän ei suostu pitämään vaatteita, jotka eivät tunnu hyvältä. Jos hän itse osaa kaapista valita ne vaatteet joita suostuu pitämään, niin miksi en antaisi tehdä niin? Edellyttäen toki, että vaatetus on kelin mukainen. Enhän minä voi pakottaa lasta pitämään vaatteita jotka eivät tunnu hyvältä? Päivä menisi saumoja kiskoessa ja ahdistusta tuntiessa, kun on huonot vaatteet. 

Eli Katariina on saanut itse valita mieleisensä kaapista "aina." Joskus jotkut "ei hyvät" housut käyvät, kun on kivan tuntuiset sukkahousut alla tai huono pitkähihainen menee, kun on mukavin t-paita alla. En minä voi tietää tai muistaa onko ne nyt violetit paksut sukkahoust ja vihreät farkut se oikea yhdistelmä. Tyttö tietää sen itse. 

Aikoinaan aamujen helpotus olikin, että Katariina itse katsoi vaatteet valmiiksi minun kaverina. Nykyisin kaapissa onkin vain sopivan tuntuisia vaatteita ja vain muutama sellainen joita haluais pitää (päälle ne tuskin eksyy kuitenkaan koskaan).. Jos olisin väen vängällä pitänyt kiinni siitä, että minä päätän, mitä puetaan olisi meillä ollut tuntien pukemisshow ollut aina edessä. Äänekäs ja raivokas. Siitä ei olisi kumpikaan selvinnyt voittajana. Suuremman häviön olisin kärsinyt minä. Liian suuren. Onneksi ymmärsin, että kyse ei ole valtataistelusta. 

Monesti on lahjaksi saatu tyylikäs vaate jäänyt käyttämättä, kun on tuntunut huonolta. Harmittavaa, mutta minkäpäs sille voi? 

Loinko tällä vaatteiden valinnan sallimisella nyt Katariinalle jotain ongelmia? En todellakaan usko! Eiköhän se olisi ollut paljon pahempaa, että olisin väen vängällä pukenut lapsen vaatteisiin, jotka tuntuu pahalta?! Kyllä olisi luottamus äitiin kärsinyt pahasti. 

Olinko nyt liian hemmotteleva, kun annoin ja annan edelleen päättää, mitä vaatteita pukee päällensä? Tuskin, koska tämä ei ollut valtakysymys. Tässä ei kokeiltu rajoja tai mitään sellaista. Jos kyse olisi ollut uimapuku talvella ulos - tilanteesta, niin ei todellakaan olisi saanut tahtoaan läpi. 

Ja kyllä, meillä on kaikki joskus kokeilleet rajoja pukeutumisenkin kanssa. Talvella hanskat pidetään kädessä. Jos ei hanskat pysy kädessä, niin ne laitetaa uudelleen. Toistoa, toistoa. Usein pitääkin sanoa "jos nyt hanskat ei pysy kädessä joudutaan menemään sisälle. En halua, että palellutat kätesi, tulet pian sairaaksi" 

Nyt meillä käydään Lempin kanssa "hattupeliä". Neuvottelu ei auta, kun toinen niin pieni. Siispä laitan sen hatun aina vain uudelleen ja uudelleen hänen päähänsä. Hattu pitää pitää päässä, tulee pian pipi päähän sanoja toistan yhtä monta kertaa kuin hatun hänelle laitan. Ehkä sata kertaa päivässä.


Tämäkin teksti synty Tahkokallion kirjan luettuani. Kirjasta juttua aiemmissa postauksissa. 
Pyrin pitämään ne rajat, mutta lapsen tarpeet ja ominaisuudet huomioiden. Liian mustavalkoinen ei saisi olla. Valtapeliä ei saa hävitä, mutta aina ei ole kyse kuitenkaan  pelistä. Jokainen lapsi on yksilö, jokaisella on ne omat piirteensä. 

-Kirsi

     Ihana kesä, kohta saadaan mansikoita! 
        Meillä tytöt puuhailevat innokkaina                   apulaisina puutarhahommissa. 


tiistai 9. kesäkuuta 2020

Lähtemisen vaikeus ja temperamenttiset lapset

Keijo Tahkokallion kirja Kotipesän lämpöä etsimässä herätti muutamia muistoja vuosien varrelta ja ajatuksia meidän tavoista. Minä olen kasvattajana aikalaillaan tiukka. Yritän olla auktoritäärinen, hyvä kasvattaja, mutta onnistunko kasvatustyössäni? Lopulliset tulokset kai näkyy, kun kaikki lapset ovat lentäneet pois pesästä.. 

Minun lapset omaavat todella voimakkaan temperamentin erilaisilla mausteilla, ja  kyllä, tunteet kuohuvat välillä ja voimakkaasti. TODELLAKIN! Eräs ystäväni kerran tunnusti aina kauhistelleensa, miten meillä lapset ovat niin "pahan kurisia rääkyjiä". Muutaman kerran hän pääsi todistamaan raivareita mm. kaupassa ja leikkipuistossa. Kun eivät saaneet kaupasta haluamaansa, niin suut selällään huusivat, makasivat pitkin lattioita, potkivat lattiaa tai minua, hyppivät tasajalkaa..  Tai kun piti lähteä kesken kivan leikin, niin sama homma.... Mutta hänen lapsensa olivat ihan erilaisia, tasaisia, rauhallisia ja sopeutuvaisia, kaikki sopi heille. Aina. Kunnes hänkin sai sen vaativamman temperamentin omaavan lapsen... 

***

Toki ikäkausittain toimitaan aina erilailla ja leikki-ikäisten kohdalla olen ennakoinnin kokenut hyväksi vaihtoehdoksi. Siksi sanon usein esim. Kohta lähdetään, ruvetkaa lopetteleen leikkejä tms. Todellakaan se ei aina auta tai edes helpota lähtemistä, mutta olisi julmaa sanoa heti "nyt lähdetään, heti!". 
Kuka nyt oikeasti haluaa tuosta vain lopettaa leikin? Just parhaimmassa vaiheessakin vielä. Ennakoimalla osaavat varautua leikin loppumiseen. Usein isompien pientenkin kanssa ennakointi auttaa ja päästäänkin helposti lähtemään, ihan pienten kanssa ennakointikaan ei tahdo auttaa... On eräänkin kerran lähdetty itkun kanssa, vaikka miten on koitettu ennakoida lähtöä. 
Hankalissa lähtötilanteissa  toki keskustellaan aina ("voidaan tulla uudelleen toisena päivänä" " joo, sinua harmittaa, kun kiva leikki jäi kesken, mutta nyt pitää kuitenkin lähteä kotiin..." ) ja koitetaan siten mahdollisimman helposti lähteä, mutta aina sekään ei auta. Ei etenkään, kun on voimakas luonne, oikein räiskyvän voimaks. Se näkyy ja kuuluu usein kauas. 

Monesti useamman "kohta lähdetään" varoituksen ja "nyt lähdetään" kehoituksen jälkeen tulee se "nyt autoon ja heti!" käskykin. 

Lapset saavat meillä kyllä pettymyksensä ilmaista, harmittaahan se lähteä kivasta paikasta. Harmittaa, jos ei saa haluamaansa lelua. Meillä harmitus näkyy ja kuuluu usein hyvin, ainakin pienempänä. Onneksi nämä näkyvät ja äänekkäät mielenilmaukset loppuvat aikanaan ja tilalle tulee muita tapoja, kuten kielen näyttämistä. 

Lempi on nyt siinä vaiheessa, että alkaa näyttää temperamenttiaan yhä useammin lähtötilanteessa. Hänen kanssaan, kun on vielä niin pieni, ei neuvottelut tai ennakoinnit oikein auta.. Huomion suuntaaminen johonki muuhun auttaa onneksi kohtalaisen hyvin, toistaiseksi. 

***

                Iidalta sain tänään kukkia

-Kirsi 

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Vuosiin en ole lukenut näin hyvää kirjaa lasten kasvatukseen liittyen!

Luin äärettömän hyvän kirjan vanhemmuudesta, rakkaudesta ja rajoista. Keijo Tahkokallion kirjoittaman Kotipesän lämpöä etsimässä. Kirja on vuodelta 2005, mutta täyttä asiaa edelleen! Julkaisijana WSOY. 

Monesti, todella monesti, pyörittelen silmiäni monien kasvatusohjeille. Kuinka lasta ei saa komentaa, ei- sanaa ei saa käyttää, ei saa määräillä, käskeä tai kieltää. Kuinka lapsen pitää olla mukana päätöksiä tehdessä, ei saa tuottaa pettymyksiä, kuinka lapsen mielipide kysytään joka asiassa, kuinka lapsi itse saa päättää mitä tekee ja milloin tekee.. 

Esimerkiksi. Minun korvaan särähtää aina, jos vanhempi kysyy jokaista ostosta tehdessä, ostetaanko tätä? Haluaisitko syödä tätä? Kyllä meilläkin lapset toki saavat esittää toiveita, mutta vanhemmat päättävät ostetaanko ja mitä. Lapset voivat kaupassa esittää toiveen jostain jogurtista ja minä päätän ostetaanko sitä. 
Joskus on kauppa raikunut, kun en ole ostanut haluttua lelua tai karkkipussia, mutta voi voi. Aina ei voi saada mitä haluaa! (Kuulostaapa kylmältä, toki lohdutellaan. "Nyt ei osteta karkkia, koska ei ole karkkipäivä..." "Joo, olisit halunnut, mutta nyt ei kuitenkaan osteta.." Voi muru, sua harmittaa nyt.." Jne). Ruokalistaa tehdessä lapset saavat esittää toiveitaan, pitkässä listassa huomioin kaikkien kaikki toiveet, mutta ei voi olla pizzaa, hampurilaisa, hodareita ja ranskiksia joka päivä. Kerran kuussa kyllä. 


Takakannesta 
"Kirjassa psykologi Keijo Tahkokallio lähestyy vanhemmuutta siten, että rajojen asettamisella lapselle annetaan hänen kykyjensä mittainen itsenäisyys. Tahkokallio puhuu onnistuneesta oppositiosta, jossa aikuinen kykenee voittamaan rakkauden hengessä.
 
Suomessa annetaan lapselle jo varhain liian suuri itsemääräämisoikeus. Lapsi joutuu huolehtimaan itse itsestään. Lapsi tulkitsee vaistonvaraisesti, että hänessä on jotain vikaa, ja sen vuoksi hän ei kelpaa vanhemmilleen.

Kodin pitää muistuttaa linnunpesä, josta poikaset päästetään vasta kun siivet kantavat. Lisäksi tarvitaan lämpöä, huolenpitoa ja rakkautta.

Rajojen asettamisesta ja ylityksestä syntyy usein tahtojen taistelu. On suuri virhe pyrkiä asettamaan rajoja yhdessä lapsen kanssa. Vanhempien on hyvä harjoitella yhteispäätäntää lasten kanssa rajan sisäpuolella, mutta rajoista ei voi neuvotella. Rajakahakoita kirjassa kuvataan antamalla runsaasti käytännön esimerkkejä."

Muutamia mielipiteitä ja  omia poimintoja kirjasta.. 
 
Aivan ihana, suorastaan loistava kirja, joka vahvistaa omia ajatuksiani ainakin lasten kasvatuksesta. Rajoja ja rakkautta pitää olla. Vapauksia sopivassa suhteessa. Ne tärkeät matsit rajojen pitävyydestä täytyy käydä, ja niistä pitää voittajana selvitä. 

Tahkokallio on eritellyt kirjassaan neljä kasvatuksen tyylisuuntaa. Muutenkin kirja on täynnä hyviä vinkkejä ja juttuja. Parhaita kohtia luin miehelleni ääneen.

EI RAJOJA, EI RAKKAUTTA
Laiminlyövä kasvatustyyli. Esimerkiksi. Lapsi menee omia aikojaan nukkumaan, joskus yllättäen vanhemmat saattavat ennalta arvaamattomasti suuttua siitä, että lapsi ei olekkaan nukkumassa. Tämän kasvatustyyli lapsella on alttiutta itsetuhoiseen käyttäytymiseen, masennukseen ja väkivaltaan... 

RAKKAUTTA MUTTA EI RAJOJA 
"Hemmottelevassa" kasvatustyylissä vanhemmilla on vähän tai ei ollenkaan vaatimuksia rajojen noudattamisesta. Ollaan herkkiä lapsen tarpeilleen ja tunnetiloilleen sekä osoitetaan paljon huomiota. Ei vaatimuksia, vain toiveita. Syyllisyyttä  tuottavaa kasvatusta, vanhempiin ja toisiin ihmisiin ei voi luottaa ja turvata. 

RAJOJA MUTTA EI RAKKAUTTA
Vanhempien sana on laki, ei oikeutta vastustaa. Lapsella ei oikeutta ilmaista negatiivisia tunteita tai protestoida. 

RAJOJA JA RAKKAUTTA
Selkeät vaatimukset, joita myös noudatetaan. Lapsen tarpeisiin ja tunnetiloihin kiinnitetään huomiota ja ne sallitaan. Myös ne protestit ja raivarit. Tässä kasvatustyylissä pidetään rajoista kiinni ja lapsi turvavyöhykkeellä rakkaudella. 


Tahkokallio summaa kirjassaan muun muassa näin " Laiminlyövä kasvatus, jossa lapsi hylätään, ja hemmotteleva kasvatus, jossa lapselle annetaan liian varhain liian suuri itsenäisyys, ovat suomalaisten lasten pahoinvoinnin todelliset lähteet."

Vahva lukusuositus tälle kirjalle! 

torstai 4. kesäkuuta 2020

Niin, se kesäloma..

Kesälomalla on jo useampi päivä oltu, mutta ei oikein siltä tunnu. Tytöt kun kotikouluilivat loppuun asti, ei loman alku oikeastaan eroa mitenkään viikon takaisesta. Tai Iidalle ei tule tehtäviä, Helenalle niitä ei viimeisten viikkojen aikana tullut muutenkaan (tai ehkä kaksi kertaa parin minuutin homma). Juhanilla ero oli suurin, kun koulussa kävi viimeiset viikot.


Toki nyt hiukkasen muutoksia kesäloma toi. Ei tarvitse miettiä koulun tehtäviä ollenkaan. Jalkapallokausi startattiin käyntiin, on tulossa turnauksia jne. Mutta aikaisempiin vuosiin verraten loman alkua ei kukaan ole erityisesti odottanut. Ennen laskettiin päiviä loman alkuun. 

Onneksi ilmat ovat tuoneet kesäloman tuntua kuitenkin. Aivan ihanan lämmintä! Pihalla on touhuiltu kovasti, on laitettu kasvimaata jne. Iida ja Helena ovat käyneet jopa uimassa. 

Trampoliinissa on kiva makoilla. Lempi on innokas hyppimään ja hänen seurana usein trampoliinissa istuskelen tai makoilen.

Katuliiduilla on pihan laatat keretty jo useammankin kerran piirrellä.

Lapset saivat kaikki onneksi hyvät todistukset. Juhanin kohdallakin sanon vain, että ihan hyvä. Toki tiedän, että parempaankin pystyisi. 

Kummilapsien kuulumisiakin kyselin, hyviä todistuksia oli kaikille tullut. Yksi kummilapsista "harmitteli", kun ei ole koskaan saanut stipendiä, niin päätettiin sitten miehen kanssa antaa oma stipendi hänelle sähköisen lahjakortin muodossa. 
Minä, joka inhoan olla kuvissa, otin jopa selfien yhdelle kummilapsista, kun pyysi. Kait se on nykyaikaa, että lähetellään selfieitä? 

Katariina aloitti jalkapallon pelaamisen joukkueessa. Ensimmäiset treenit takana. 

Virkkuutyökin edistyy hitaasti. Trampoliiniin välillä olen ottanut virkkutyön mukaan, kun on toimettomana niin tylsää istua.

Ehkä se lomafiilis vielä tulee. Tai sitten ei. Oma arki on kuitenkin sitä samaa pääasiassa aina. Ihanaa arkea toki, vaikka elämä tuntuu pyörivän hellan, pyykkikoneen, siivoamisen ja leikkimisen ympärillä päivästä toiseen. Hiekkakakkuja onkin tehty urakalla!

Tänään itseasiassa ajattelinkin kuinka pieneen työhön saakin yllättävän kauan menemään pienten apukäsien kanssa. Lempin piti tänäänkin saada auttaa pyykkien kuivumaan laitossa. Minun piti tyttöä aina nostaa laittamaan pyykit narulle ja sitten itse kuitenkin laittaa ne oikein, hidasta hommaa. Toisaalta tiedän, että tämä on ohimenevää. Muutaman vuoden päästä ei todellakaan ole vapaaehtoisena auttamassa. Oikeastaan, jos isommat lapset haluavat auttaa jossain vapaaehtoisesti, tietää se aina rahanmenoa. Jos ei heti, niin jossain välissä nostetaan ne tehdyt työt esille. Kuinka kaverit saa viikkorahaa kotitöistä jne.

Miten sun kesäloma on alkanut?

-Kirsi