torstai 7. toukokuuta 2020

Niuhoittava kukkahattutäti ja kukkakortit


Varmaan minä olen kamala niuhottaja,  kukkahattutäti isolla koolla, kun tuntuu, että paheksun aina kaikkea.. Tai ainakin lähes kaikkea. Viimeaikoina olen pyöritellyt silmiäni mm. lasten pelaamiselle ja kännykkäkulttuurille. Ja kyllä, meilläkin pelataan ja katsotaan kännykällä videoita. Jopa Lempi tykkää katsoa ja kuunnella nettimuskaria puhelimesta. Samalla soittaa omalla "marakassillaan" ja laulaa loilottaa Katariinan kanssa . Mutta rajansa siinäkin kuinka paljon sitä puhelinta katsotaan ja kuinka usein. Edes sitä muskaria. Tai satuja.


Eräs ystäväni antaa lastensa olla tuntikausia puhelimella. Jopa parivuotias aloittaa aamun tuntien kännykän vahtaamisella. Aamupalaa syödessä pitää olla tabletti ta puhelin vahdattavana. Lähes jokaisessa kuvassa lapsella on puhelin kädessä ja vahtaa sitä tai televisiota. Aina kyläillessä parivuotiaskin on tv.n ääressä tai puhelimella lähes kokoajan. Sitten päivitellään kuinka neuvolasta tulee huonoa palautetta lapsen painosta, motoriikasta, puheesta tms. No onko ihme, jos lapsi päivät kahtoo kännykkää ja syö pääasiassa herkkuja? Ei lasten todellakaan kuulu elää sipsillä, limukalla, pullalla ja karkilla. Eikä vain katsoa videoita, puhelinta tai pelata pleikkarilla.

Kohtuus kaikessa. Ei pelaaminen ja puhelin saa olla kaikki kaikessa. Ei itkun ja raivon syy, eikä varsinkaan palkinto raivareista. On niin helppoa antaa periksi. Toki joskus on kiva antaa pelata ja saada lapset hetkeksi pois jaloista pyörimästä. Tai laittaa se ohjelma näkymään, että ovat hetken hiljaa ja tappelematta. Mutta, jos peliajasta tai ohjelma-ajasta alkaa tappelemaan ja raivoamaan, niin ne menee kyllä heti meillä tauolle. Pitkälle sellaiselle. Siinä on sellainen asia, josta ei neuvotella. Kun peliaika tai ohjelma loppuu, niin se loppuu ja piste. Joku toinen päivä lisää. Jokaisella meidän isommista lapsista on ollut aika, jolloin peliajan loppumisesta on tullut raivarit, isompia tai pienempiä, ja asiaa on käsitelty. Jos ei osaa ja pysty pelaamista lopettamaan reippaasti (huomautuksista huolimatta) , niin pelit menee tauolle. Piste. Joskus ne ovat menneetkin ja se on irtaannuttanut sopivasti pelimaailmasta. Raivaritkin pelaamisesta ovat loppuneet (ainakin hetkeksi). Pelaaminen ei missään nimessä saa hallita elämää.


Toinen paheksuntaa ja ärsyyntymistä aiheuttava asia on ollut mopoilu. Tai itseasiassa alaikäisten mopoilu yleisillä teillä, ei mopoilu sinänsä. Tästä Juhanin kanssa paljon kättä on väännetty vuosia, kun kaikki muut saa ajaa ilman korttia. Ja ikävä kyllä, täällä se pitää aikalaillaan paikkaansa. Yhtenä päivänä tuli Iidan (2.luokalla) luokkakaveri mopolla vastaan tiellä. Omat kaverini saattavat postata someen kuvia, joissa heidän pienet lapset ajelevat yleisilläteillä mopoilla ja crosseilla. Juhanin kaverit hurauttelivat kylään mopoilla ilman korttia (ennen koronaa). Ja sitten olen minä, ylihuolehtia ja hysteerinen äiti (Juhanin mielipide), jonka mielestä säännöt ovat tehty noudatettaviksi.

Ja kukkahattuni viimeisin kukka täältä erää on välinpitämättömyys lasten liikenneturvallisuudesta.

 Tänään taas puhisin kiukusta, kun keskustassa vastaan ajeli auto, jossa kaksi pientä lasta oli etupenkillä ilman vöitä riekkumassa. Eilen vastaan tuli traktori, joka oli täynnä pieniä lapsia, osa istui kuljettajan sylissä, osa seisoi lattialla ja osa istui reunoilla. Mönkiöiden ja moottorikelkkojen kyydissä on usein lapsia ilman kypärää. Niin vähänkö se oman lapsen henki ja terveys merkitsee? Ei vihtitä edes turvavöitä laittaa? Tai kypärää? Kuitenkin lakikin edellyttää turvaistuimen tai korokkeen käyttöä vielä isollakin lapsella. Ja kypärää kaikilla. Miten voidaan ottaa tuollaisia riskejä lasten kustannuksella?

Onko muita "kukkiksia"?

Kukkakortteja askarreltiin äitienpäivään ja muuten vaan. Askartelumaalia käytettiin. Toivonkukassa (voikukka) joihinkin kortteihin tehtiin maalipisteet ihan vain sormella tökkien. 

-Kirsi /Lapsellista arkea



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti